Tanja Shoshani, projektikoordinaattori
Photo: Matti Mäkelä
Opiskelen tänä vuonna Israelin matkaoppaaksi. Kurssi on englanniksi, ja siksi kurssilaisten taustat ovat ehkä vielä tavanomaistakin värikkäämpiä. Noin kolmasosa ryhmästä on uskonnollisia juutalaisia ja toinen kolmannes muslimeja. Loput ovat mielenkiintoinen sekoitus: meissä on esimerkiksi maallistuneita israelilaisia, messiaanisia juutalaisia ja arabikristittyjä. Kurssi on hyvin intensiivinen, sillä kahden vuoden ohjelma on tiivistetty kymmeneen kuukauteen. Se tarkoittaa, että vietämme paljon aikaa yhdessä.
Viimeisen viisituntisen opetussession keskellä meillä oli yksi ylellinen 30 minuuttia kestävä tauko aiempien lyhyiden jaloittelutuokioiden sijasta. Syy tähän oli kaksitahoinen: juutalainen iltarukous Minha osui tuntiemme kanssa päällekkäin. Samalla pidempi tauko antoi muslimiopiskelijoille mahdollisuuden päättää ramadanpaasto siltä päivältä ja syödä jotakin. Uskonnollisten rituaalien jälkeen palasimme yhteen opiskelemaan Jerusalemin toisen temppelin historiaa.
Opaskurssimme heijastaa Israelin monikulttuurista luonnetta. Oppitunneilla olemme kaikki samalla viivalla. Tulemme erilaisista etnisistä taustoista, eri maista ja kulttuureista; meillä on erilaiset näkemykset Israelista, mutta olemme kaikki israelilaisia.
Kuplia ja näkymättömiä raja-aitoja
Israel sijaitsee kolmen maanosan risteyksessä, jossa kohtaavat vaikutteet kaikista ilmansuunnista. Asukkaat ovat tulleet esimerkiksi juutalaisista yhteisöistä eri puolilta maailmaa. Jotkut juutalaiset, jotka muuttavat Israeliin paluumuuttolain perusteella, eivät itse asiassa ole juutalaisia rabbiinisen määritelmän mukaan. Messiaaniset juutalaiset sijoittuvat – etenkin ulkopuolisten silmin katsottuna – juutalaisuuden ja kristinuskon välimaastoon. He itse pitävät itseään juutalaisina mutta ortodoksijuutalaisuus luokittelee heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesukseen.
Toiseksi suurin sektori israelilaisessa yhteiskunnassa on sen arabiaa puhuva väestö, johon kuuluu sekä muslimeja että kristittyjä. Monet heistä ovat alueen syntyperäisiä asukkaita; jotkut ovat muuttaneet ympäröivistä arabimaista joitakin vuosia tai vuosikymmeniä ennen Israelin valtion perustamista.
Myös hepreaa ja arabiaa puhuvien yhteisöjen sisällä kulkee jakolinjoja. Kumpaankin kieliryhmään kuuluu ihmisiä varsin erilaisista taustoista. Heidän kulttuurinsa ja uskonnolliset tapansa poikkeavat suuresti toisistaan.
Isoimpien kansanryhmien lisäksi Israelissa on monia vähemmistöjä: arabiaa puhuvia druuseja, joita löytyy myös Syyrian ja Libanonin puolelta; arabiankielisiä beduiineja, jotka asuttavat alueita Israelissa, Jordaniassa ja Egyptissä; armenialaisia, jotka käyttävät joko hepreaa tai arabiaa riippuen siitä, missä elävät; tšerkessejä, jotka ovat yleensä sunnimuslimeja ja jotka osallistuvat armeijapalvelukseen toisin kuin monet muut vähemmistöt; lisäksi pieni joukko samarialaisia, jotka kuuluvat hepreaa puhuvaan yhteisöön Holonissa tai arabiankieliseen yhteisöön Länsirannalla lähellä Nablusia. Näillä vähemmistöillä on omat koulujärjestelmänsä ja kunnallishallintonsa.
Etnisten ryhmien yhteiselo on usein haastavaa, mutta kokonaisuudessaan se kuitenkin näyttäisi toimivan melko hyvin. Alakulttuurien välillä ei tosin aina ole paljonkaan vuorovaikutusta. Monet haluavat mieluummin pysyttäytyä oman viiteryhmänsä ja traditionsa sisällä. He elävät käytännössä koko elämänsä omassa kulttuurisessa kuplassaan. Voisi jopa väittää, että ryhmien väliset kulttuuriset lasiseinät ovat lähes läpäisemättömiä.
Huvittavaa kyllä, kun israelilaiset lentävät ulkomaille, kaikki erilaisista taustoista tulevat matkustajat tuntevat yhtäkkiä itsensä hyvin israelilaisiksi, ja se kokemus yhdistää – samantekevää oletko uskonnollinen vai maallistunut, juutalainen vai arabi, venäläistaustainen, etiopialainen, syntyperäinen vai maahanmuuttaja. Kuva Israelin kansasta on kuin mosaiikki: erilaiset pienet palaset muodostavat yhden kokonaisuuden.
Lasiseinät särkyvät
Kirjoitan tätä artikkelia toukokuussa 2021, jolloin eri puolilla Israelia on puhjennut yhteenottoja. Niitä on myös kaupungeissa, joissa etniset ryhmät ovat vuosikymmenien ajan tulleet hyvin toimeen keskenään. Arabien ja juutalaisten asuttamilla alueilla on viime aikoina nähty äärimmäistä väkivaltaa. Autoja ja taloja on poltettu, ja vihan lieskat loimuavat. Poliittisia jännitteitä on toki ollut jo kauan, mutta tällainen vahingonteko naapurien kesken on uutta. Yhtäkkiä kuplat ja lasiseinät ovat alkaneet säröillä. Monet pelkäävät, että kolmas intifada alkaa. Onneksi Israel ja Hamas onnistuivat solmimaan tulitauon taisteltuaan yksitoista päivää. Ilmapiiri on kuitenkin edelleen jännittynyt, ja siellä täällä mellakoidaan.
Opaskurssilaisia tunnillaan. Kuva: Tanja Shoshani
Pelottavien poliittisten näkymien keskellä erottuu myös toivon kipinöitä: viimeisimmän konfliktin aikaan ja vielä sen jälkeen tuhannet juutalaiset ja arabit ovat liittyneet yhteen korottamaan äänensä rauhanomaisen rinnakkaiselon puolesta. Jotkut mielenosoituksista edustavat vasemmistolaisia näkemyksiä ja ajatusta kahden valtion mallista, toisten ruohonjuuritason liikehdintöjen takana vaikuttaa laajempi poliittisten ja uskonnollisten vakaumusten kirjo. Yksi tällainen esimerkki on Women Wage Peace (Naiset lietsovat rauhaa). Lisäksi ihmiset ovat halunneet vastustaa vihaa ja puhuneet sovun puolesta vaikkapa liittymällä Facebook-ryhmään Jews & Arabs Refuse To Be Enemies (Juutalaiset ja arabit kieltäytyvät olemasta vihollisia).
Jeesuksen seuraajatkaan eivät ole vaienneet. Kansallinen messiaanisten pastorien ja vanhimpien verkosto antoi 17. toukokuuta julkilausuman, jossa valitettiin suhteiden kärjistymistä: “Me Israelin juutalaiset ja arabit, jotka jaamme saman uskon Jeesukseen Messiaana ja Herrana, julistamme, että meillä on keskinäinen yhteys ja veljellinen rakkaus, joka perustuu uskoomme ja Raamatun kirjoituksiin — Väkivalta ja vihan ilmaukset raastavat sydäntämme. Elämme kaikki tässä maassa yhdessä, eikä meillä ole muuta kotia.” Teksti jatkuu kutsumalla kaikkia uskovia ilmentämään yhteyttä rakkaudessa ja keskinäisessä auttamisessa ja siten vastustamaan maassa riehuvia Saatanan voimia.
On ilmeistä, että konfliktissa on kaksi tasoa: poliittinen ja arkipäivän taso. Polittisesta näkökulmasta tarkastellen on pakko todeta, että tätä ongelmaa ei luultavasti kyetä ratkaisemaan lähitulevaisuudessa. Käytännön tasolla useimmat israelilaiset kuitenkin haluavat palata mahdollisimman nopeasti normaaliin elämään – tai ainakin siihen, mitä täällä on totuttu pitämään normaalina. Kuplassa eläminen on ollut tapa, jolla ihmiset erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista ovat menestyksekkäästi sukupolvien ajan kyenneet säilyttämään rauhan. Tämä voidaan siis nähdä positiivisena asiana, ja toivomme, että jonkinlainen sopusointu palaa pian. Samalla jatkamme unelmoimista paremmasta, ja rukoilemme rauhaa Jerusalemille.