Alec Goldberg, Israelin-työn johtaja
Kuva: Priscilla du Preez, Unsplash
Parin viime vuoden aikana Caspari-keskus on tutkinut Israelin messiaanisia yhteisöjä haastattelemalla seurakuntien johtajia. Tässä yhteydessä selvitimme myös naisen asemaa ja mahdollisuuksia toimia seurakunnassa erityisesti sen johtajina. Seuraavassa esittelen lyhyesti havaintojamme koskien tätä seurakuntaelämän keskeistä osa-aluetta.
Caspari-keskuksen kansainvälisten opintojen johtaja David Serner ja minä haastattelimme – pääasiassa puhelimitse – yli kahtasataa paikallisen yhteisön johtajaa. Naisilla on tärkeä rooli seurakunnissa esimerkiksi ylistyksenjohtajina, lasten ja nuorten opettajina ja diakonisissa tehtävissä. Se oli meille ilmeistä, sillä tunnemme messiaanisen liikkeen tilanteen paitsi oman kokemuksemme perusteella, myös useista muista lähteistä. Tarkoitus oli ottaa selvää, saako nainen opettaa seurakunnassa ryhmää, joka koostuu sekä miehistä että naisista. Jos saa, millaisessa asemassa nainen voi olla? Esitimme haastateltaville kysymyksen: Mikä on korkein johtajan tehtävä, joka seurakunnassasi on avoinna naiselle? Vastausvaihtoehdot olivat: johtava pastori / apulaispastori (tarkoittaa tässä pastoripuolisonsa rinnalla toimivaa naista) / opetusvastuuta kantava vanhimmiston jäsen / työmuodon johtaja ilman oikeutta opettaa miehiä / opettaja / määrittelemätön asema.
Muutimme saamamme vastaukset luvuiksi, ja ne osoittavat, että Israelin messiaaninen liike on suhteellisen avoin ajatukselle naisista opettamassa ja saarnaamassa miehille: vain 32 prosenttia yhteisöistä ei hyväksy sitä. Vahvimman tuen naisille opettajina antavat espanjan- ja amharankieliset seurakunnat, kun taas hepreankieliset ovat konservatiivisimpia. Lähes puolet (45%) hepreankielisten seurakuntien pastoreista ajattelee, että naisen ei pidä opettaa miestä. Venäjän- ja englanninkieliset yhteisöt edustavat keskitien kulkijoita. Näistä kahdesta venäjänkieliset ovat konservatiivisempia.
Suhtautuminen heijastelee asennoitumista armolahjoihin – toinen seurakunnallisen teologian alue, joka kiinnosti meitä. Hepreankieliset seurakunnat ovat keskimäärin vähiten karismaattisia, amharan- ja espanjankieliset puolestaan karismaattisimpia. Ilmeinen selitys näiden kahden asian väliselle korrelaatiolle on myönteinen asenne Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvun 12 hengellisiin lahjoihin. Armolahjojen korostaminen muokkaa mielipidettä yleisemminkin suuntaan, jossa lahjoja pidetään tärkeinä seurakunnan palvelutehtävissä. Armolahjat eivät Raamatun mukaan ole sidottuja sukupuoleen (katso myös Apt. 2:17–18 ja 21:9), joten muitakaan tehtäviä ei välttämättä nähdä sellaisina. Kai Kjær-Hansen ja Bodil Skjøtt, jotka tutkivat messiaanisia seurakuntia vuonna 1999, tulivat samankaltaiseen johtopäätökseen, mutta sanoittivat sen hieman toisin:
Vastaukset osoittavat, että naisen hyväksyminen pastoriksi tai vanhimmaksi ei liity Israelissa kauan toimineiden ulkomaalaisten järjestöjen vaikutukseen, vaan messiaanisen liikkeen sisäiseen kehitykseen. Siihen vaikuttavat voimakkaasti maahanmuutto ja karismaattinen liike. Naispastoreita ja -vanhimpia löytyy vuoden 1990 jälkeen perustetuista seurakunnista. (Facts & Myths, Caspari Center, 1999 s. 36.)
Kaiken edellä kerrotun jälkeen on kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan periaatteet ja todellisuus. Vaikka monet yhteisöt suhtautuvat positiivisesti naisjohtajuuteen, käytännössä vain murto-osassa ylin johtaja on nainen. Löysimme neljä yhteisöä, joita johti nainen. Kaksi niistä oli kotiryhmiä ja ainoastaan kaksi varsinaisia seurakuntia. Irena Friedman, Rivers of Living Water –seurakunnan johtaja, ei johda vain yhtä seurakuntaa, vaan yhteisöjen verkostoa, jossa on muitakin naisia johtotehtävissä.
Kyselyn tulokseksi saimme lisäksi yhdeksän seurakuntaa, joissa naiset palvelivat apulaispastoreina tai -vanhimpina pastoripuolisonsa rinnalla. Luku ei todennäköisesti ole tarkka, koska on monia seurakuntia, joissa naiset todellisuudessa toimivat vastaavassa roolissa, mutta joko seurakunnasta ei annettu haastattelua, kysymykseen ei vastattu tai kyseiset seurakunnat eivät halunneet tulla identifioiduiksi tällä tavoin.
Näiden ohella on seurakuntia, joissa naiset opettavat ja saarnaavat, mutta eivät toimi pastoreina tai vanhimpina. On vaikea sanoa tällaisten yhteisöjen lukumäärää, mutta saamamme vaikutelman perusteella arvioisimme, että ne ovat vähemmistössä. Jotkut johtajat ovat periaatteessa avoimia naisten hengelliselle johtajuudelle, mutta Israelin miesvaltaisessa kulttuurissa he eivät kuitenkaan salli naisen saarnata tai opettaa koko seurakuntaa.
Neljästä löytämästämme naisjohtoisesta yhteisöstä kolme on perustettu vuoden 1999 tutkimuksen jälkeen. Avoimuus naisten hengelliselle johtajuudelle Israelin messiaanisessa liikkeessä on kasvusuunnassa. Tämän kehityksen tarkempien syiden erittely on vaikeaa, mutta länsimaisen teologian ja kirkollisen kulttuurin vaikutus näyttävät ilmeisiltä. Tehdäkseni oikeutta K. Kjær-Hansenin and B. Skjøttin tutkimukselle voisin lisätä, että länsimaiset vaikutteet eivät tule Israelin messiaaniseen liikkeeseen välttämättä maassa toimivien muutamien ulkomaalaisten järjestöjen kautta, vaan ensisijaisesti niiden suorien kontaktien välityksellä, joita paikallisilla johtajilla on messiaanisia seurakuntia tukeviin kirkkoihin ja liikehdintöihin ulkomailla.
Omana huomionani totean vielä, että Israelin messiaanisen liikkeen kehitystrendit, mukaan lukien suhtautuminen naisten hengelliseen johtajuuteen, muistuttavat eri suuntauksia länsimaisessa evankelikaalisessa liikkeessä. Enemmän kuin mistään muualta kristikunnasta Israelin messiaaninen liike ottaa vaikutteita juuri evankelikaalisesta teologiasta. Ei ole salaisuus – ainakaan enää tutkimuksemme julkaisemisen jälkeen – että taloudellinen tuki on merkittävä tekijä näkemysten ja erilaisten ryhmittymien muovaajana. Ennen kuin iloitsemme naisten asemasta messiaanisessa liikkeessä tai suremme sitä, voimme perustellusti kysyä: kuinka aidosti israelilaisia seurakuntien teologiset linjaukset todellisuudessa ovat?