”Sä olet jotenkin aika äänekäs nykyään!” naurahti rakas vanha lukioaikainen ystäväni. Hän oli näet miettinyt minussa Israel-vuosieni aikana tapahtunutta muutosta. En ollut itsekään huomannut, kuinka olin äänenkäytössäni ’vääntänyt verbaaliset nupit kaakkoon’ ― Lähi-idän räiskyvään tyyliin.
Vaikka Israelilla ja Suomella on molemmilla sinivalkoiset liput saloissaan, ei kulttuureista paljon muuta yhteistä löydykään. Esimerkiksi Suomessa autot eivät juurikaan tööttäile muuten kuin hätätilanteissa. Israelissa se on arkipäivää. Suomessa ei myöskään etuilla jonossa eikä kaupassa kysellä painoasi tai palkkaasi. Israelissa kylläkin. Myös graafisessa suunnittelussa ja kuvallisessa ilmaisussa yleensä toimivat ihan omat symbolinsa. Elämä Jerusalemissa muuttikin ‘ujohkon suomalaisen’, joka astui vuonna 2000 Caspari-keskuksen toimistoon ja esitteli itsensä huonolla englannilla. Ja jäi sinne vuoteen 2016 saakka.
Jo alusta alkaen oli innostavaa luoda julisteita, mainoksia ja vaikkapa kirjankansia ― monella eri kielellä. Caspari-keskus tuotti nimittäin hepreankielisen materiaalin lisäksi julkaisuja myös venäjäksi, amharaksi tai jopa arabiaksi. Pesti oli rohkaiseva, sillä olin ensimmäinen vakituinen graafinen suunnittelija keskuksessa. Ei siis ollut ketään, kehen työtäni olisi voinut verrata. ”Tee mitä haluat, kunhan teet työnäkymme eläväksi!” ohjeistettiin tuolloin. Nuo haasteet inspiroivat uudenlaiseen luovuuteen. Ei ainoastaan kansien ja mainosten kirjaimisto ollut erilainen, vaan koko hengellinen kulttuuri noiden eri kielien takana. Koetin saada kiinni juuri siitä näystä, joka oli kulloisenkin projektin vetäjän visio. Nuo projektikoordinaattorit olivat usein itsekin lähtöisin aivan muualta kuin Israelista. Kulttuurit kohtasivat ja inspiroivat uuteen visualisointiin. Myös monet raamatuntulkinnasta nousevat teemat haastoivat. Vai miten kuvaisit yhdellä kuvalla vaikkapa käsitettä ‘korvausteologia’?
Työnäky voi olla haastava hahmoteltava, mutta näky pitää olla ja se pitää voida tehdä tiettäväksi muillekin. Opin, että elävä näky yhdistää eri sukupolvien uskovia ja rakentaa siltaa myös eri kulttuuritaustasta tulevien välille. Elävä työnäky kertoo siitä, mitä Jumala on tekemässä, ei ainoastaan siitä, mitä me ihmiset teemme. Tämä työnäkyyn liittyvä haaste oli ja on edelleen ammatillinen seikkailu, joka avaa Raamattuakin aivan uudella tavalla. Mutta se ei ollut pääsyy siihen, miksi olin 16 vuotta Israelissa.
Arjen seikkailut jatkuivat töiden jälkeen. Muistan elävästi, kun olin ensimmäistä kertaa Jerusalemin vanhassakaupungissa, ja minua huijattiin basaarissa huimasti. Silloinen Caspari-keskuksen nuori vastaanottovirkailija ohjeisti minua: ”Jos aiot selvityä Israelissa, sinun täytyy olla ’hutzpanit’” (femiinimuoto sanasta ’hutzpa’, eli rohkea ja uskalias, sekä hyvässä että huonossa merkityksessä). Joten aloin heprean alkeiden ohella ’opiskella’ ihan omatoimisesti, mitä on tuo ’hutzpanismi’ eli ilmaisutyyli, jolla pidetään puolia ja selviydytään.
Aloin jopa nauttia noista pienistä arjen episodeista kaduilla, kaupoissa, pankeissa tai virastoissa. Usein nuo keskustelut johtivat hyvässä hengessä hengellistenkin asioiden jakamiseen. Miten pidinkään siitä ja muustakin paikallisesta suoruudesta! En edes hämmentynyt, jos vaateputiikin myyjä ostosten lomassa kysyi, olenko naimisissa, paljonko painan, mikä on palkkani tai uskontoni. Mikä kommunikoinnin vapaus! Mutta sekään ei ollut pääsyy siihen, miksi olin 16 vuotta Israelissa.
Caspari-keskus ei ollut ainoastaan innostava ja reilu työyhteisö, vaan myös eräänlainen ikkuna sen havainnointiin, mitä maassa tapahtui. Tuosta kulttuurisesta ikkunastani näin monet muutoksen tuulet niin messiaanisessa seurakuntaliikkessä, kuin vaikkapa juutalaisen kansan maahanmuuton aalloissa, messiaanisten juutalaisten lukumäärän kasvussa tai heidän suhteessaan maailmanlaajaan kristilliseen kirkkoon. Moni asia muuttui myös ihan vaivihkaa. Esimerkiksi 2000-luvun alussa hengellisessä tapahtumassa oli vaikeaa ottaa kuvia messiaanisista juutalaisista kasvoineen. Kuusitoista vuotta myöhemmin samantapaisessa konferenssissa jotkut nuoret suorastaan pyysivät saada tulla kuvatuksi! Uskovia saatetaan edelleen painostaa tai jopa vainota, mutta uudet tuulet puhaltavat ja ihan uudenlaista rohkeutta ja avoimuutta on havaittavissa. Eikä se ole vain tuota israelilaista ’hutzpanismia’, vaan Jumalan valtakunnan rohkeutta. Mutta tämäkään ei ollut pääsyy siihen, miksi olin 16 vuotta Israelissa.
Vuosieni aikana näin myös poliittista kuohuntaa, jopa sotaisia myrskyjä. Ostinpa oman kaasunaamarinkin, juoksin joskus pommisuojaan, näin terrorihyökkäyksen melko läheltä, käyttämäni bussilinja joutui pommi-iskun kohteeksi ja naapurustossani puukotettiin ihmisiä. Tuo on suomalaiselle jo paljon. Noiden kokemusten kautta opin aivan uudella tasolla kunnioittamaan Israelin valtiota, sen olemassaoloa ja oikeutta puolustautua. En varsinaisesti koskaan pelännyt, mutta minun ’hutzpanismini’ vahvistui. Jonkun pitää puolustaa.
Moni suomalainen uskoo kansainvälisen median paikoitellen vääristelemät uutiset Israelista. Länsimaista mediaa ei voi enää pitää täysin luotettavana ― ei edes Suomessa. Kiivaan keskustelun lomassa moni alkaa todella kuunnella toisenlaista näkökulmaa vasta, kun kerron asuneeni Israelissa 16 vuotta. Nyt kehtaan sanoa suoraan ja äänekkäästikin, miten asiat Israelissa ovat. Kiitos tuon ’hutzpanismin’.
Maailma on unessa ja antisemitismi lisääntyy. Joskus tarvitaan kovaa ääntä herättämään kristityt. ’Jumalan valtakunnan hutzpanismi’ saattaa olla äänekästä kuin pasuuna. Mutta siinä ei käännetä volyyminappia omaksi eduksi, vaan totuuden puolesta ― sekä Israelin, että Israelin Jumalan ja Hänen sanansa takia. Ehkä juuri siksi viihdyin 16 vuotta Israelissa. Nyt on Jumalan valtakunnan rohkeuden aika niin siellä kuin täällä Suomessakin. Jokainen vuosi siellä toi lisää uskottavuutta asioille, joista nyt pidän ääntä Suomessa.
Heidi Tohmola, graafinen suunnittelija