Sanna Erelä, projektikoordinaattori
Mitä pitäisi tehdä kun joku lähellämme vaikuttaa epätoivoiselta ja jopa ilmaisee halua vahingoittaa itseään? Entä kuinka tukea ihmistä, jonka läheinen on juuri tehnyt itsemurhan? Israelilaisessa yhteiskunnassa ihmishenki on mittaamattoman arvokas, mikä ei ole enää nykyään itsestään selvää. Esimerkiksi Euroopassa muutamat maat ovat jo laillistaneet eutanasian. Kun Israelissa joku on itsetuhoinen, ensihoitajat, poliisi ja lääkärit tekevät kaikkensa pelastaakseen ihmiselämän. Samaan aikaan itsemurha on kuitenkin suhteellisen tuntematon ja vaiettu aihe uskovien keskuudessa, vaikka kyseinen tragedia voi kohdata ketä tahansa.
Caspari-keskus perustettiin vuonna 1982 tukemaan nuorta Jeesukseen uskovien juutalaisten liikettä Israelissa. Keskuksemme teki monella tapaa pioneerityötä. Tänä päivänä tilanne on toisenlainen: maassa on lukuisia messiaanisia ja kristillisiä toimijoita. Viime kuukausina meillä on kuitenkin jälleen ollut mahdollisuus toimia pioneereina. Esimerkkinä tästä on tabufoorumi, jossa rohkaistaan puhumaan avoimesti vaikeiksi koetuista aiheista. Järjestämme tilaisuuksia yhdessä Machase-diakoniajärjestön kanssa. Ensimmäinen pidettiin marraskuussa, ja sen aiheena oli perheväkivalta.
Tammikuun tabufoorumissa käsiteltiin itsemurhaa, ja panelisteiksi oli kutsuttu pastoreita ja ammattiauttajia. Kaikkein koskettavinta oli kuulla äitiä, joka oli menettänyt poikansa kymmenen vuotta sitten itsemurhan kautta. Hän kertoi rehellisesti tuskallisesta kokemuksestaan ja toipumisprosessistaan. Avoimuudellaan hän rohkaisi muitakin tulemaan esiin. Eräs osallistuja tunnusti, että hänen poikansa oli vain kolme kuukautta aikaisemmin tehnyt itsemurhan. Toinen myönsi yrittäneensä vahingoittaa itseään vuosia aiemmin.
Näytti ilmeiseltä, että tämän kipeän aiheen perusteellisemmalle käsittelylle oli tarvetta. Päätimme kutsua tohtori Katherine Snyderin, Anchor of Hope -sielunhoitokeskuksen johtajan, luennoimaan. Perjantai-aamupäivän seminaarissa saimme paljon arvokkaita näkökulmia itsemurhaa koskeviin kysymyksiin: Kuinka tunnistaa vaarassa olevat? Miten auttaa epätoivoista? Kuinka tukea niitä, joiden läheinen on tehnyt itsemurhan? Kuinka surra läheisen itsemurhaa? Pääseekö itsemurhan tehnyt taivaaseen? Mitä seurakunta voi tehdä? Oli hyödyllistä kuulla myös esimerkkejä siitä, miten ei pidä toimia ja mitä ei kannata sanoa. Meillä on kiusaus suojautua lähimmäisen sietämättömältä kivulta, ja siksi saatamme päätyä toistelemaan tyhjiä sanoja, kun kärsivä ihminen kaipaisi kuulevaa korvaa ja läsnäoloa.
Usko Jeesukseen on luja kallio jalkojemme alla kaikissa elämän myrskyissä, mutta toisinaan voimme olla toisillemme kuin Jobin ystäviä – pahennamme asioita. Raamattuopetuskin lisää toivottomuutta, jos se on tuomitsevaa tai pinnallista, eikä välitä kuulijalle Jumalan rakkautta. Jos tabuaiheita ei koskaan käsitellä saarnatuolista myötätuntoiseen sävyyn, kärsivät seurakuntalaiset tuntevat itsensä hylätyiksi. Epätoivoisten ja masentuneiden ihmisten auttamiseen tarvitaan kaikkia käytettävissä olevia keinoja. Seurakunnan johtajilla on mahdollisuus asenteillaan hälventää ihmisten epäluuloja esimerkiksi psyykenlääkkeitä kohtaan. Pastorin ei tarvitse osata ratkaista kaikkea, mutta hän voi osaltaan luoda ilmapiirin, jossa masennusta ei pidetä häpeällisenä asiana. Kaikkiin elämämme kriiseihin on tarjolla apua ja armoa.
Pioneerityö on luonteeltaan tilan raivaamista uusille asenteille ja uskomuksille. Se ei useinkaan tuo mukanaan välitöntä menestystä. Tabufoorumimme saattavat herättää kysymyksiä, saatamme tehdä virheitä emmekä välttämättä koskaan tavoita suuria joukkoja yleisöksemme. Panelistienkin löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Mutta jos synnytämme keskustelua tai saamme aikaan sen, että joku toinen taho haluaa tulevaisuudessa ottaa vaikeat teemat uudelleen esiin, olemme onnistuneet. Ja jos voimme edes vaikka epäsuorastikin auttaa jotakuta, joka tuntee elämässään musertuvansa kivun alle, tabufoorumit ovat täyttäneet tehtävänsä.