Alec Goldberg, Israelin-työn johtaja
Ehtoollisen vieton käytännöt eroavat suuresti eri kirkkokunnissa ja täällä Israelissa myös eri seurakunnissa. Kuka saa osallistua ehtoolliselle, kuka voi jakaa sitä ja millaisissa tilanteissa? Kuinka usein Herran ateriaa tulisi viettää? Kaikkein tärkein kysymys kuuluu: mikä ehtoollinen oikeastaan on? Mitä uskomme leivästä, viinistä ja yleensäkin ehtoollisen merkityksestä? Ihan ensiksi kuitenkin kysyn sinulta: voimmeko keskustella aiheesta avoimesti, rauhallisesti ja kunnioittavasti?
Saatat vastata: “No miksi ei? Mitä pelkäät?”
Ollakseni rehellinen ainoa asia, jota pelkään, on toisten uskovien tarpeeton loukkaaminen. Vakuutan, että se ei ole tarkoitukseni.
Juttelimme Caspari-keskuksessa ideastani, että kirjoittaisin nettisivuillemme ehtoollisesta. Aihe on synnyttänyt paljon oppikiistoja kristikunnassa, ja juuri siksi ajatus kirvoitti salamannopean neuvon pitäytyä siinä, mitä Raamattu asiasta sanoo. Taustalla kuului oletus, että Raamattu olisi yhtä yksiselitteinen kuin aritmetiikan lait. Ihmiset eivät väittele siitä, mitä tarkoittaa ”kaksi plus yksi on kolme.” Riippumatta siitä lasketaanko omenia, taloja vai sekeleitä tulos on aina sama. Raamatun tekstit sen sijaan ovat usein haasteellisia. Ne on kirjoitettu Vanhan ja Uuden testamentin ajan ihmisille, joiden elämänpiiri oli aivan erilainen kuin nykyihmisen. Heille itsestään selvät kulttuuriset taustaoletukset ovat meille vieraita. Alkuperäinen yleisö ymmärsi viestin yleensä vaivattomasti ilman niitä raamatuntutkimuksen työvälineitä, joita tänään tarvitsemme. Joskus kuitenkin Raamatun opettajat olivat vaikeatajuisia jo aikalaisilleen. Jeesuksen opetuslapset pitivät usein hänen opetuksiaan käsittämättöminä (katso esim. Matt. 15:16; Luukas 9:45; 18:34), ellei suorastaan loukkaavina (Joh. 6:60). Paavalin kirjeet olivat toisinaan arvoituksellisia jopa apostoli Pietarille (2. Piet.3:16) – kuinka eivät sitten minulle!
Pyyntö kirjoittaa pitäytyen pelkästään Raamatun sanassa taisi kuulostaa koomiselta kommentoijan omissakin korvissa, ja purskahdimme kaikki nauramaan sitä. Haluan silti kunnioittaa ajatusta pohdintojeni lähtökohtana, ja keskityn kahteen raamatuntekstiin, jotka käsittelevät ehtoollista: 1. Kor. 10:14–22 ja Luuk. 22:17–20. Erityisesti kaksi lähdettä on vaikuttanut tulkintaani niistä. Toinen on Korinttilaiskirjeen kommentaari ja toinen venäläisen ortodoksipapin kirjoittama kirja.
Korinttilaiskirjeen kommentaarin on julkaissut evankelikaalinen kustantaja. Kirjoittajan tekemä tekstianalyysi näyttäisi kuljettavan hänet johtopäätökseen, josta hän valitettavasti lopuksi itse irtisanoutuu. Miksi? Koska lopputulos, jonka mukaan ehtoollinen on uhri, on hyvin epäevankelikaalinen.
“Mitä?? Oletko sinä, Alec, salaa roomalaiskatolinen messiaanisen juutalaisen vaatteissa? Uskotko, että Jeesus uhraa itsensä uudelleen joka ehtoollisen aikana? Palvotko sattumoisin myös Mariaa??”
Nämä kolme kysymystä saan ehkä vastaani Israelin messiaanisilta, joskin kaksi viimeistä heijastavat virheellistä käsitystä katolisesta teologiasta. Vastaukseni kaikkiin on ”ei”, mutta totta on, että pidän ehtoollista uhrina.
Uhriateria, osallisuutta palvonnan kohteesta
Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille (10:14–22) Paavali asettaa vastakkain ehtoollisen ja epäjumalanpalveluksen. Vastakkainasettelu osoittaa yhdistävään tekijään. Henkilö voi vertailla hyviä ja mädäntyneitä omenia tai punaisia ja vihreitä omenia, koska ne ovat kaikki omenia. Tai hän voi verrata omenia ja appelsiineja; molempia yhdistää se, että ne ovat hedelmiä. Yleensä ei kuitenkaan ole mielekästä rinnastaa omenia ja taloja. Lisäksi tässä yhteydessä käytetyt kreikan sanat koinonia (osallistuminen, osaksi tuleminen) ja koinonos (osallistuja) antavat nekin viitteen Paavalin ajatuksista. Apostoli käyttää näitä käsitteitä jakeessa 16 puhuessaan ehtoollisesta ja jakeessa 20, kun hän mainitsee pahoille hengille uhraamisen. Mitä yhteistä ehtoollisella on epäjumalanpalveluksen kanssa? Molemmat ovat pohjimmiltaan uhriaterioita.
Tämä havainto on hyvin vieras monille meistä. Kuten evankelikaalisten kristittyjenkin seurakunnissa, myös useimpien messiaanisten kokoontumisten keskiössä on lukupulpetti, ei alttari. Ehtoollislautanen eli pateeni on kenties ainoa koskaan näkemämme aterian uhriluonteesta muistuttava jäänne jumalanpalveluksissamme. Uhrit olivat aivan tavanomainen asia muinaisten israelilaisten elämässä. Lautasella tuotiin näkyvä ja käsin kosketeltava uhri Jumalalle. Israelin Jumalan alttari sijaitsi temppelissä, pakanoilla oli omat pyhäkkönsä ja uhripaikkansa. Jakeissa 18–21 Paavali osoittaa näkyvällä alttarilla suoritetun palveluksen näkymättömän dynamiikan, joka yhdistää Herran aterian ja epäjumalille järjestetyn uhrijuhlan.
Hän aloittaa osoittamalla hengellisen periaatteen: ”Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:18.) Tämän jälkeen hän soveltaa sitä heti epäjumalanpalvelukseen:
“Mitä tällä tarkoitan? En sitä, että epäjumalille uhrattu liha sinänsä olisi jotakin tai että epäjumalat olisivat jotakin todellista. Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa. Te ette voi juoda sekä Herran maljasta että pahojen henkien maljasta, ette voi olla osallisina sekä Herran pöytään että pahojen henkien pöytään.” (1. Kor. 10:19–21.)
Huolimatta palvonta-aterioiden valtavista eroista Paavali saattoi rinnastaa ne tällä tavoin, koska hengellinen perusperiaate niiden taustalla oli sama. Hän kirjoittaa, että syömällä uhriaterian ihminen ei vain täytä vatsaansa vaan tulee myös osalliseksi palvonnan kohteesta, oli se sitten Jumala tai jumalaksi naamioitunut demoni.
Koska temppeli oli niin keskeinen elementti muinaisen Israelin jumalanpalveluksessa, Paavalin ajatuksen ehtoollisesta uhriateriana ei pitäisi hämmästyttää meitä. Temppelianalogiat kuuluvat myös hänen käsityksissään Jeesuksen kuolemasta ja siinä, miten hän ymmärsi uskovan elämän ja evankeliumin palvelutyön. Esimerkkejä tästä löytyy ainakin seuraavista raamatunkohdista: Room. 12:1; 15:16; Fil. 2:17; 4:18 ja 2. Tim. 4:6.
Tällaisen ehtoollisnäkemyksen omaksuminen herättää luonnollisesti kysymyksiä, ja myönnän auliisti, että minulla ei ole kaikkia vastauksia. Toinen lähteeni, venäläisen Isä Alexander Borisovin kirja Fields Ripe for the Harvest oli sekin tässä suhteessa hyödyllistä luettavaa. Alla tiivistelmäni keskeisistä kohdista kappaleesta, jossa hän käsittelee ehtoollista. Alkuperäinen teksti löytyy kääntämänäni tämän artikkelin lopusta (Liite).
Venäläinen, epäortodoksinen näkökulma ehtoolliseen
Ensinnäkin ehtoollinen, samoin kuin pääsiäisateriakin, on liiton ateria. Ihminen luotiin läheiseen yhteyteen Luojan kanssa, ja Raamattu kuvaa tätä liittokäsittein. Uhri oli kiinteä osa liiton solmimisen tapahtumaa, ja uhrieläimen veri oli siinä avainasemassa.
Toiseksi, kun Jumala asetti Uuden liiton, Hän itse osoitti uhrin. Uusi liitto solmittiin Jeesuksen uhriveren kautta, ei minkään sellaisen uhrin välityksellä, jonka me tuomme Herralle.
Kolmanneksi ehtoollinen on Jeesuksen muistamisen ateria. Jeesus itse asetti sen, emme me. Pyhän Hengen johtamana Hän lausui leivän ja viinin ”asetussanat” ja antoi käskyn muistaa Häntä sillä tavoin (Luuk. 22:17–20).
Neljänneksi: Jeesuksen sanoja ei koskaan tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Perinteinen oppi siitä, että ehtoollisessa syödään Jeesuksen ruumis ja juodaan Hänen verensä, on seurausta kirkon etääntymisestä juutalaisista juuristaan. Me syömme leivän, emme Vapahtajan fyysistä ruumista, ja juomme viinin, emme Hänen vertaan.
Viidentenä: Uhri, jonka Jumala hyväksyy meiltä ehtoollisessa, on leipä ja viini. Verrattuna moniin paljon näyttävämpiin Vanhan testamentin uhreihin ne ovat hyvin vaatimattomat elementit. Kuitenkin, kun Jeesus liittää ne omaan uhriinsa, niistä tulee parasta, mitä luotu voi Luojalleen tuoda.
Neljäs kohta voi tuntua vaikealta ei-protestanttien hyväksyä. Isä Alexanderin argumentointi (katso myös liite) kuulostaa minusta kuitenkin uskottavalta. Haluaisin lisätä siihen vielä oman havaintoni Apostolien teoista. Luvussa 10 Pietari lähetettiin Corneliuksen luo. Seuraus tästä tehtävästä oli ateriayhteyden syntyminen pakanoiden kanssa, jotka olivat juutalaisen käsityksen mukaan epäpuhtaita. Pietari oli ensin haluton menemään – ehkäpä hän arvasi, että joutuisi konfliktiin ympärileikattujen veljien kanssa, mikä mainitaan 11. luvun jakeissa 2 ja 3. Hän kuitenkin lähti. Miksi näin? Koska itse Jumala ilmestyi Pietarille ja varmisti, että apostoli oli varmasti ymmärtänyt Hänen ajatuksensa asiasta. Vaikka halacha, juutalainen laintulkinta, kielsi Pietaria astumasta pakanan kotiin, Jumala osoitti, ettei ketään ihmistä saa pitää epäpuhtaana tai saastaisena (Apt. 10:28). Jos Jumala kunnioitti tällä tavalla Pietarin omaksumaa juutalaista perinnettä, jota ei löydy Raamatusta, kuinka paljon tärkeämpiä Hänelle ovat kirjoitetun Sanan käskyt? Mooseksen laki kieltää veren syömisen. Siitä huolimatta Uudesta testamentissa ei ole mitään merkkiä keskustelusta, jota olisi käyty Jeesuksen lausumien ehtoollisen asetussanojen aiheuttaman pahennuksen ympärillä.
Perinteisen ehtoolliskäsityksen kannattajat vetoavat usein siihen, että Raamattu tulee ymmärtää ensisijaisesti kirjaimellisesti (”Jos Jeesus sanoi, että leipä on Hänen ruumiinsa, sitten se on Hänen fyysinen ruumiinsa”). No, Jeesus sanoi myös olevansa lampaiden portti (Joh. 10:7) ja viinipuu (Joh. 15:1). Ovatko portti ja viinipuu jotenkin sama asia? Vaikka ilmauksen kirjaimellinen merkitys pitää aina huomioida ensimmäisenä, on joissakin tapauksissa ilmeistä, että se ei ole kirjoittajan tarkoittama merkitys.
Kutsu todelliseen yhteyteen
Toinen hämmennystä herättävä kohta löytyy Johanneksen evankeliumista:
“Jeesus sanoi heille: “Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:53–56.)
Saman luvun jae 63a (”Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä.”) selventää, että Jeesus ei koskaan tarkoittanut lihaansa ja vertansa iankaikkisen elämän fyysiseksi ravinnoksi. Jakeessa 60 kerrotaan, että jotkut opetuslapset loukkaantuivat Jeesuksen puheeseen ja lähtivät pois. Pietari perusteli päätöstään jäädä Mestarin seuraan sanoen: “Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68.) Raamattu pitää Jumalan Sanaa ensisijaisena hengellisenä ravintonamme. Mitä ihmettä Jeesus sitten tarkoitti? Miksi Hän ilmaisi itseään tavalla, joka loukkasi niin monia?
Jeesus tahtoi sanoa, että minun tulee kiinnittyä Häneen, jos haluan saada ikuisen elämän; Häneen, joka on Jumala ihmisruumiissa. Minun tulee kiinnittyä Häneen läheisemmin kuin kehenkään muuhun maan päällä. Hänen tulee saada olla opettajani kaikessa, jotta voisin ”oppia elämään elämäni siten kuin Hän olisi sen elänyt, jos olisi minä” (D. Willard). Hänen tulee olla esikuvani kaikessa mitä ajattelen, tunnen, tahdon, sanon ja teen. Jos jaan Jeesuksen elämän – Jumalan elämän ihmishahmossa – sen seurauksena Hänen mielenlaatunsa, asenteensa ja ulkoisten käyttäymismalliensa pitäisi lisääntyvässä määrin saada hahmoa minussa.
Jos olisin Jeesus, ehkä tiivistäisin asian sanomalla: ”Olen ilma, jota sinun tulee hengittää.” Mutta kertomuksen viitekehys on ruoka, ei ilma. Jeesuksen kuulijat hakeutuivat Hänen lähelleen siksi, että Hän oli tehnyt ruokkimisihmeen, eivät sen tähden mitä Hän oli: Kun Jeesus on lähellä, tarjoilu on ilmaista, halleluja! Tehdään Hänestä kuningas! (Jae 15.) Oliko kuvio sattumaa? Ei ollenkaan. Toistuvasti evankeliumeissa, varsinkin Johanneksen evankeliumissa, Jeesus kohtaa aikalaistensa materialistisen ajattelutavan eikä pidä siitä.
Jeesus ei ole sen enempää gnostikko kuin materialistikaan. Hänen yleisönsä sen sijaan oli aivan takertunut materiaalisiin ja ulkoisiin seikkoihin! Joten Jeesus yritti jälleen kerran ravistella heitä ulos ajatusmaailmastaan edes hetkeksi ja esitteli itsensä ikuisen elämän ravintona arkipäiväisillä ruoan ja juoman käsitteillä. Hän vei ne loukkaavaan äärimmäisyyteen: ”Te haluatte elämää, ette kuolemaa? Hyvä valinta, rabbi Mooses on ylpeä teistä! Elämä riippuu ravinnosta – olette eläneet kyllin kauan ymmärtääksenne tämän suuren totuuden!” (Suo anteeksi sarkasmini…) ”Entäpä todellinen elämä ja todellinen ravinto? Se löytyy juuri tästä edestänne, minun ruumiistani! Joten jos todella haluatte elää, syökää lihaani ja juokaa vertani! Niinhän te teette ruoalle – kulutatte sen, jotta siitä tulee osa teitä?! Tehkää minusta osa systeemiänne!”
Ehtoollisen voima
Miten sitten leipä ja viini tarkkaan ottaen liittyvät Jeesuksen ruumiiseen ja vereen? En tiedä. Enkä usko, että voin tietää asiasta paljoakaan. Mutta uskon, että yhteys on todellinen ja voimallinen, koska Jeesus itse asetti sen ja käski meidän jatkaa aterian viettoa. Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään – kuinka paljon enemmän silloin, kun murramme leipää ja juomme viiniä Hänen muistokseen ja sen suuren ”eksoduksen” (Luuk. 9:31) muistoksi, joka toteutui Jerusalemissa.
Mielestäni paras vertailukohta on kaste. Upottautumalla veteen ja nousemalla sieltä ylös julistan luomakunnalle, että samastun Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Tämä samastuminen ei ole vain symbolista, päinvastoin: “…teidät pelastaa nyt kaste…” (1. Piet. 3:21). Kaste välittää Jumalan voiman, joka mahdollistaa päivittäisen kuolemani vanhalle luonnolleni ja pukeutumiseni uuteen. Muistan kasteeni elävästi, koska se oli niin voimallinen kokemus! Kun Jeesus sanoo ”Tämä on minun ruumiini, joka on annettu teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni”, tottelen häntä luottaen siihen, että leivän ja viinin nauttimisen kautta Jumala itse vetää minua lähemmäksi Jeesusta ja Hänen ruumistaan, seurakuntaa. Kirkon 2000-vuotinen historia on tulvillaan todistuksia ihmeistä, jotka ovat tapahtuneet ehtoollisen aikana. Mikä Jumalan läsnäolo ja voima Herran ateriaan liittyykään!
Tämä näkemys ehtoollisesta on varmasti kaukana täydellisestä. Teologian täydellisyys ei uskoakseni kuitenkaan ole se tärkein asia, vaan se, kuinka uskollisesti elämme teologiaamme todeksi. Auttakoon Jumala meitä olemaan uskollisia siinä, minkä tiedämme oikeaksi.
Liite
”Liturgia on sen muistelemista, kuinka Jeesus vietti viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa. Aterialla suurinta huomiota ei saanut erityisellä tavalla valmistettu pääsiäislammas, joka liittyi Israelin vapautumiseen Egyptin orjuudesta. Keskiössä olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan leipä ja viini. Jeesus kehotti opetuslapsiaan toistamaan ateriaa – murtamaan leipää ja jakamaan viinimaljan Hänen muistokseen, Ihmisen Pojan muistoksi, jonka kautta Jumala tuli ihmisten luo niin ihmeellisellä tavalla. Tästä hetkestä lähtien eläinuhrit kävivät tarpeettomiksi. Ne kuuluivat rituaaliaterioiden ikivanhaan perinteeseen, jossa osa eläimestä poltettiin eli symbolisesti annettiin Jumalalle ja osan söivät osallistujat. Eläimen verta pirskotettiin alttarille ja uhrin tuoneiden ihmisten ylle. Alttarilla Jumala oli näkymättömällä tavalla läsnä. Ihmisistä ja Jumalasta tuli sillä tavoin verisukulaisia, ja uhrista tuli ateria, jonka Jumala ja ihmiset jakoivat. Se oli juhla, jossa ihmiset pääsivät läheiseen yhteyteen maan ja taivaan Luojan kanssa.
Nyttemmin kaikki se on käynyt tarpeettomaksi. Jumala teki Uuden liiton ihmisten kanssa. Me ihmiset emme enää tuo Jumalalle mitään. Miten voisimmekaan antaa jotakin Hänelle, joka on luonut kaiken? Jeesuksen kautta Jumala itse puhuu meille, että tämä leipä on Hänen ruumiinsa ja tämä viini on Hänen verensä. Jumala valitsee ne parhaimmaksi uhriksi meidän käsistämme… Painotus on tarkoituksellisesti sanalla ’tämä’, ei niinkään leivässä ja viinissä siinä kirjaimellisessa, maallisessa merkityksessä, johon olemme tottuneet. Tämä leipä ja tämä viini… Ne Jumala valitsee ruumiikseen ja verekseen. Kirjaimellinen tulkinta tuli mukaan kuvaan todennäköisesti myöhemmin, kun kristinusko teki eron juutalaisuuteen. On päivän selvää, että varhaiskirkko ei suhtautunut Jeesuksen sanoihin sillä tavoin, miten me pakotamme itsemme ne ymmärtämään. Missään kohdassa Uudessa testamentissa ei näy keskustelua Jeesuksen käskyn suhteesta veren syömisen kieltoon. Elävän olennon sielu on sen veressä, ja sielut kuuluvat yksin Jumalalle (3. Moos. 17:11,14; 5. Moos. 12:23). Jos sanat olisi ollut tarkoitus ymmärtää kirjaimellisesti, keskustelu aiheesta olisi ollut väistämätön. Sen sijaan luemme päinvastaisesta korostuksesta: pakanoiden keskellä elävien kristittyjen tuli pidättäytyä veren syömisestä (Apt. 15:20).
Näin Jumala osoittaa meille yksinkertaisimman ja samalla ylevimmän mahdollisen tavan tuoda uhri Hänelle. Leipä ja viini pyhitetään rukouksella Jeesuksen muistoksi. Tapahtuma on Jumalan kanssa vietetty juhla-ateria ja muistutus veriliitosta Jumalan ja ihmisten välillä.”
Katkelma Isä Alexander Borisovin kirjasta Fields Ripe for the Harvest: Reflections on the Russian Orthodox Church.